Ennakkotunnelmat
Mitä tulee mieleen sanasta ”erämaa”?
Pidin silmiä kiinni auton takapenkillä ja mietin asiaa. Kuvittelin jotain seuraavaa:
“Heität rinkan selästä ja istahdat kirjavana hehkuvaan varvikkoon. Edessä on karun kaunista maisemaa. Tuuli tuntuu poskipäissä, mutta syksyn aurinko lämmittää vielä. Naali jolkottaa horisontissa, ja taustalla kohoilee tuntureita valkoisella kuorrutteella. Patikkaa voi jatkaa mihin suuntaan vaan – omia polkuja sinne, minne nenä näyttää.”
Huristelimme kohti pohjoista, ja fiilistelin pian alkavaa viikon vaellusta Käsivarren erämaassa. Kohde oli meille kaikille kolmelle uusi, ja jo pelkästään sen nimi tuntui kutkuttavalta. ”Erämaa”. Jes, kohta päästäisiin ihan uudenlaisiin maisemiin. Näkemään, mitä se erämaa käytännössä on.
Tästä suuntaa antavasta kartasta voit seurata vaellustamme Käsivarren erämaa-alueella.
1. vaelluspäivä: Kilpisjärvi - Marjajärvi (5 km)
Googletus kertoi, että suosituin reitti Käsivarren erämaassa on kalottireitti, jota pitkin monet vaeltajat käyvät huiputtamassa Haltitunturin. Meidän reittimme ei todennäköisesti Haltille asti yltäisi. Säätiedote oli lähtiessä luvannut syyskuun vaellusviikollemme lähes pelkkää poutaa. Pientä sadekuuroa saattaisi tulla silloin tällöin, mutta ei mitään isompaa.
Kilpisjärven luontokeskuksen lähellä on parkkipaikka, johon voi laittaa auton vaelluksen ajaksi ilmaiseksi parkkiin. Oli lauantai ja kello 19, kun olimme rinkat selässä valmiina lähtöön. Ajattelimme käppäillä illalla niin pitkälle kuin jaksetaan, mutta laittaa teltat valoisana aikana pystyyn.
Lähdimme matkaan. Hilpeään tunnelmaan teki pienen särön Markuksen Tokmannista ostettu vaellussauva, jonka jousi lähti sauvaa avatessa lentoon. Metri kävelty ja ensimmäinen varuste paskana. Samperi, ei niin sulava alku.
Tässäpä me – Kalle, Markus ja Matti. Saavuttiin Etelä-Suomesta 2 päivän ajolla. Väliyö punkattiin Oulussa.
Kalottireitti tarjoaa parastaan heti alussa. Kilpisjärveltä lyhyt kävely ja siinä se on, kaunis Saana.
Tämä eka kävelypäivä oli säiden puolesta koko reissun paras. Ilta-aurinko valaisi luonnon mahtavasti. Kävely eteni hitaasti, sillä jäimme vähän väliä katselemaan upeana näyttäytyvää Saana-tunturia ja luonnossa hehkuvaa ruskaa. Tätä maisemaa näkee instassa tosi paljon, enkä ihmettele. Autosta ulos, 20min kävelyä ja olet keskellä taikametsää.
Kävelimme Termisjärven suuntaan. Reitti vie ensin Kilpisjärveltä muutaman kilometrin kalottireittiä ja kääntyy sitten itään. Pistimme teltan pystyyn keskelle aroa vähän ennen Marjajärviä.
Olin ostanut ennen reissua uutena varusteena Savotan vedenkantopussin, joka on myös ”itsestään seisova”. Sillä voi hakea vesistöstä teltalle maks. 10 litraa vettä, ja pussin voi jättää maahan tavallaan ”kaivoksi”. Tämä varuste oli todella hyvä ja palveli hyvin koko reissun.
Maagista hehkua. Teimme reissun viikoilla 36-37 ja pääsimme kokemaan hienoa ruskaa.
Lämpötila veti heti ekana iltana miinukselle. Pitkän ajomatkan jälkeen telttamajoittuminen ja rutiinit olivat itsellä vähän hakusessa.
2. vaelluspäivä: Marjajärvi - Termisjärvi (10 km)
Eka telttayö meni pienen pyörimisen jälkeen ihan mukavasti. Nukuttiin Markuksen kanssa mun teltassa, joka on MSR:n 2 hlön Hubba Hubba. Teltassa on käytännössä kaksi identtistä puolta, joten se sopii kahden ihmisen kamoille ja liikkumiselle hyvin. Yöllä oli ollut pakkasta, ja kaivonkantemme oli jäässä. Jäät koputellen pois ja kahvivedet Jetboiliin pöhisemään.
Sovimme tälle reissulle, että jokainen hoitaa omat ruokansa, jotta pakkaaminen ja muonavarannon seuranta on kullekin selkeää. Omana rutiinina oli syödä 2-3 pussia puuroa sekä sekaan proteiinikaurajauhoa ja kaakaorouhetta. Ruskea mössö, josta sai energiat ylös.
Kaivo jäässä. Vedenkantopussi oli erämaassa oikein käypä varuste.
Ensimmäisen aamun happymeal valmistumassa. Pari poron papanaa kaverin puuroon.
Kallella oli mukana tsekkiläistä ihmejuomaa, ”slivoa”, jonka haju oli jostain luumun ja autonrenkaan välimaastosta.
Reitti Termisjärven suuntaan on helppoa kävelyä mönkijäuralla. Vesipulloja purosta täyttäessä vilkaisimme sääennustetta. Se oli alkanut luvata jotain muuta, mitä lähtiessä. Ennuste lupasi kovaa vesisadetta, joka saattaa muuttua rännäksi tai lumeksi. Sadetta tulisi huominen eli maanantai ja ehkä vielä tiistai.
Saavuimme rauhallisen siirtymän jälkeen Termisjärven mökkiin. Mökissä on kaksi puolta; toinen on autiotupa, jonne voi mennä kuka vaan, ja toinen on varaustupa. Autiotupa oli tyhjä, varauspuolella oli neljän naisen porukka. Majoituimme, hörpimme kuumat kaakaot ja katselimme ikkunasta pilvistyvää taivasta. Selvä muutos oli kelissä tulossa.
Kallella oli mukana tsekkiläistä ihmejuomaa, ”slivoa”, jonka haju oli jostain luumun ja autonrenkaan välimaastosta. Kamiinan ja kaakaon ohella se lämmitti kuitenkin mukavasti.
Tummia pilviä Termisjärven yllä.
Reittisuunnitelman päivitystä.
3. vaelluspäivä: Termisjärvi – Kutturankuru – Siedjongohpi - Siedjonvarri - Kuonjarjoki (17 km)
Maassa alkoi olla yhä enemmän lunta ja näytti siltä, että vuodenaika vaihtuu nyt.
Tämä päivä olikin sitten se, joka jäi reissusta kirkkaimmin mieleen. Mietimme edellisenä iltana, että reittimme voisi kulkea Termisjärveltä itään Kaitsajoen yli, sieltä Harrijärville ja sitten Meekonjärvelle. Takaisin tulisimme todennäköisesti kalottia pitkin. Reitistä tulisi ympyrälenkki, josta ainakin puolet menisimme ilman valmiita polkuja.
Sääennuste lupasi yhä isompaa määrää sitä sun tätä, joten päätimme muuttaa suunnitelmaa. Menisimme Termisjärven ohi itäänpäin, kääntyisimme sitten pohjoiseen Kutturankurulle, sieltä Siedjonjärven itäpuolta, ylittäisimme Siedjonjoen sopivasta kohtaa ja laittaisimme teltan pystyyn ylityksen jälkeen. Itään suuntautuva koukku ei olisi tällöin liian pitkä, jos taival muuttuisi raskaaksi.
Räntää rupesi tulemaan vasten naamaa jo Kutturankurussa. Kuoritakki piti tuulta hyvin, mutta kävely oli vastatuuleen hidasta. Maassa alkoi olla yhä enemmän lunta ja näytti siltä, että vuodenaika vaihtuu nyt. Lunta alkoi sataa kunnolla ja näkyvyys heikkeni. Kutturankurussa näimme kävellä karttaan merkittyä polkua, mutta vähän kurun jälkeen polusta ei ollut enää tietoa. Maassa oli paikoin 20-30cm lunta ja koko ajan satoi lisää.
Mietin, että ehkä se on tästä eteenpäin parempi pysyä turvallisesti kalottireitillä.
Mieleen alkoi iskeä orastava katumus siitä, että lähdimme omia polkuja. Maasto oli vaikea kävellä, koska se oli kivikkoinen ja soinen, ja lumen ansiosta jokaisella askeleella sai olla tosi tarkkana astumisesta.
Muutimme taas suunnitelmaa. Telttailu kivikkoisessa hangessa ei kiinnostanut, joten päätimme suunnata kohti Kuonjarjoen tupaa. Reitti meni Jágon-Ántte varrin ja Siedjonvárrin välistä. Yhtäkkiä olo oli kuin hobitilla, joka on matkalla Mordoriin. Kävelysauvat olivat ehdottomat, muuten louhikossa olisi muljahdellut lumpiot ja nilkat. Tätä viimeistä pätkää en välttämättä suosittele.
Juuri ennen pimeää pääsimme Kuonjarjoen tuvalle. Tupa oli lähes täynnä kanssavaeltajia ja moni menossa nukkumaan. Samaa tehtiin itsekin pian. Oli outo fiilis painaa päätä tyynyyn ja maata patjalla äskeisen rämpimisen jälkeen. Mietin, että ehkä se on tästä eteenpäin parempi pysyä turvallisesti kalottireitillä.
Videolla tunnelmia Käsivarren erämaan vaihtelevista säistä.
4. vaelluspäivä: Kuonjarjoki - Meekojärvi (9 km)
Kamojen kanssa saa olla kyllä taukotuvissa tarkkana.
Kuten hyvin usein, oli lähtö tänäkin aamuna meidän remmillä hidasta. Makoilimme vielä pusseissa, kun valtaosa porukasta keräsi kamppeitaan ja teki lähtöä. Tupa tyhjeni klo 10 mennessä. Nousin ylös, venyttelin ja katselin, että jonkun untuvatakki roikkuu naulakossa. Jonkun muun, kuin meidän kolmen. Tsekkasin takin – taskussa autonavaimet. Ai että, jollain lentää varmasti ärräpäitä.
Otin takin kainaloon ja painelin ulos. Kauempana horisontissa näkyi viimeksi lähtenyt porukka. Huutelin, juoksin heidät kiinni ja annoin takin matkaan. Kaikki tuvasta lähteneet olivat menossa kohti Saarijärveä, se tiedettiin tupakeskusteluista. Sovittiin, että soitan Kilpisjärven luontokeskukseen takista. Omistaja voi kysyä sieltä takin tilanteesta tai kohtaa tämän porukan seuraavalla taukotuvalla. Kamojen kanssa saa olla kyllä taukotuvissa tarkkana.
Pakkasimme rinkkamme ja kirjoitimme vieraskirjaan terveiset. Kirjoituksia on aina kiinnostava lukea, varsinkin, kun vastaan tulee vähän erikoisempaa materiaalia. Esim. tämä kirjoitus oli tehty kirjaan muutama päivä ennen meitä.
Matka Meekojärvelle sujui kalottia pitkin hitaasti, mutta varmasti. Varmasti siksi, että reitti on merkitty opastolpilla. Maassa oli niin paljon uutta lunta, että polku-urasta ei ollut käsitystä. Lähempänä Meekojärveä meni lumiraja, jonka jälkeen matka taittui sulassa maassa nopeammin. Reissun upeimpia maisemia nähtiin ennen laskeutumista Meekojärvelle. Wau – Gahperusvarrin rinteeltä avautui hieno näkymä, jossa Saivaara ja Meekonvaara erottautuivat jylhänä.
Pistimme teltat pystyyn Meekonjärven autiotuvan pihamaalle. Tupa on pieni, ja siellä oli jo majoittujat. Vaihdoimme kuulumiset, kokkasimme tuhdin iltaruoan ja pujahdimme telttoihin.
Hidasta aamua Kuonjarjoen tuvalla.
Näkymät Meekojärvelle. Autio- ja varaustuvat eivät ihan näy kuvassa, vaan jäävät kuvasta vasemmalle.
5. vaelluspäivä: Meekojärvi – Pihtsusköngäs - Meekojärvi (12 km)
Tämä päivä oli retkeilijän vapaapäivä eli ns. päiväreppupäivä. Puurojen ja vellien jälkeen pakkasimme evästä ja vaihtovaatetta reppuihin ja suuntasimme pohjoiseen Pihtsuskönkäälle, eli ”pitsulle”. Siellä sijaitsee hieno, 17 metriä korkea vesiputous.
Matkalla ylitimme Vuomakasjoen kivihyppelyllä. Ylityskohta oli merkitty joen molemmille puolille kepeillä, joskin varsinainen ylitysreitti oli oman harkinnan varassa. Vesi oli syyskuun alussa onneksi aika matalalla, joten kivet olivat suurimmaksi osaksi pinnalla ja kuivia.
Kovien sateiden tai sulavesien aikaan ylitys tapahtuu kahlaamalla. Syynä kivihyppely -ja kahluuhommille on se, että ylityksen virkaa hoitanut Vuomakasjoen silta tuhoutui taannoin tulvissa. Uusi silta rakennetaan Metsähallituksen mukaan vuonna 2022.
Pihtsuskönkäällä pidimme pitkän tauon. Nappasin rauhallisemmassa virtauskohdassa kylvyn ja kokkasin ruoan. Vesi oli kylmää, ruoka lämmintä. Kauempana horisontissa näkyi Norjan puolella olevat huiput sekä meidän oma Halti. Sinne kipuan ehkä vielä joskus.
Pysähdys ja keuhkot täyteen puhdasta ilmaa.
Kylmä vesi raikastaa ja pistää veren kiertämään. Tästä lounaalle ja kahville ja kaikki on hyvin.
Pieni kaiho iski puseroon jo nyt. Huomenna alkaisi patikointi takaisin tulosuuntaan. No, vielä ehtisi nauttia monet maisemat, porolaumat, purokylvyt, taukokahvit ja jutustelut retkeilijöiden kanssa. Kaikenlaisia retkeilyelämän mausteita.
Ehkä vähän yllätyksenä huomasin, että moni retkeilijä oli Käsivarren erämaassa yksin. Miksi viikko yksin erämaassa kuulostaa aika kovalta suoritukselta? Ehkä ne on kokeneempia vaeltajia, jotka tällaista tekee. Tai sitten ei-niin kokeneita, jotka on tullu hakemaan elämyksiä, rauhaa ja omien taitojen testaamista.
Eräs yksinvaeltaja, jonka reissun aikana tapasimme, oli Jukka. Oli mukava rupatella hänen kanssa Meekojärvellä ja kuulla kokemuksia sekä meneillään olevalta että Jukan muilta retkiltä. Terveiset Jukalle – sulla on kovat @headbangerstrail -insta- ja youtubekanavat.
Vaelluksen vapaapäivää vietettiin komeissa Käsivarren erämaan maisemissa.
6. vaelluspäivä: Meekojärvi - Saarijärvi (18 km)
Tämä päivän siirtymä oli tallausta kalottia pitkin. Tekisi mieli sanoa tasaista tallausta, koska matka eteni tasaisen rauhallisesti, mutta ei kuitenkaan tasaista, koska polku Kuonarjoelta Saarijärvelle on paikoin perhananmoista kivikkoa. Polvi vihotteli muutamia kertoja kipeästi, mutta sauvat antoivat onneksi hyvin tukea.
Saarijärven tuvan elämä muistutti vuorikiipeilijöiden basecamppia, vaikka vuorilla en ole ikinä kiipeillytkään. Fiilis tuli siitä, että tuvassa oli hilpeä ja yhteisöllinen meininki. Ihmisillä oli joko reissu päättymässä tai vasta alkamassa. Eli jotain oli koettu tai oltiin menossa kokemaan. Hyvällä tuulella oltiin mekin – reissu oli käännähdelly omia uomiaan ja ollut kaikin puolin virkistävä.
Näkymä Siedjonjärvelle. Tuolta järven oikeaa reunaa rämmittiin ylös kivikossa tulomatkalla.
Huonosti valittu telttapaikka Saarijärven rannalla. Oli kostean kylmä yö.
Hubba Hubba nousi reissun viimeisen kerran pystyyn Saarijärven rannalla, jossa juotiin iltateet lämmittämään kroppaa kylmää yötä varten. Pikkuhiljaa uskalsin jo alkaa odottamaan omaa sänkyä, sen verran vähän oli reissua jäljellä.
Hyvästä patjasta (Exped Downmat Winter MW) huolimatta mun selkä kipeytyy aika usein telttanukkumisessa, ja ensi vuonna aionkin kokeilla riippumattohommia. Lapissa ei toki paljoa riiputa, kun ei ole mihin ripustaa.
7. vaelluspäivä: Saarijärvi - Kilpisjärvi (12 km)
Yksi hauskimmista havainnoista pidemmillä retkilläni on ollut se, kuinka paljon erilaisia juttuja ja juoruja ihmiset kertoo reitin varrella. Monesti tuntuu, että samaa tarinaa kerrotaan pienellä höystöllä ja pensselillä eteenpäin. Klassinen rikkinäinen puhelin.
Mutta mikäs siinä, jos nyt ei ihan pahasti väritetä. Esimerkiksi UKK-reissullamme kiersi huhu, että joku oli syönyt kärpässientä reissun ekalla taukotuvalla, ja koko retkueen reissu oli ollut siinä. Lopuksi selvisi ryhmän itsensä kertomana, että kyllä, yhdellä jäsenellä oli ollut vatsaongelmia, mutta ei se mistään sienestä johtunut. Ja matkaa olivat jatkaneet tauon jälkeen.
Tällä reissulla tornihuhuna oli luvattomasta rajanylityksestä rapsahtavat sakot. Kilpisjärveltä Haltille menevä kalottireittipätkä kulkee lyhyen matkaa Norjan puolella, ja retkeilijä joutuu tekemään valinnan. Matkan voi tehdä kulkemalla kalottireittiä Norjan poikki (nopein tie) tai pysyttelemällä Suomen rajojen sisällä kipuamalla Muurivaaran laelle.
Kuulimme monesta suusta erilaisia summia sakoille, joita Norjan viranomaiset voisivat antaa. Summat vaihtelivat satasista tuhansiin. Kukaan kertojista ei ollut saanut itse sakkoja, olivat vain kuulleet asiasta. Rajanylityksissä on erityisesti korona-aikana omat koukeronsa, mutta ehkä tuo summien skaala heilahteli. Päätimme itse painella suorinta mahdollista reittiä, emmekä törmänneet viranomaisiin.
Poroaidan ylitys.
Paluu taikametsään. Tästä ei ollut enää pitkästi Kilpisjärvelle.
Paluumatkalla saimme matkaseuraksi Johannan ja Ninan, joilla oli takana vähän pidempi reissu, kuin meillä. Oli kiinnostava kuulla heidän kokemuksiaan siitä, miten lumimyräkkä oli vaikuttanut Haltin huiputukseen. Hurjaa touhua ja varmasti upea kokemus.
Perillä kävin kysymässä luontokeskuksesta, että oliko untuvatakkia ja autonavaimia kyselty. Ei oltu, joten ehkä omaisuus löysi omistajansa polun varrella.
Jälkipuinti
Tämä reissu oli hieno kokemus Käsivarren erämaan upeasta luonnosta. En nähnyt naalia jolkottelemassa, mutta poroja ja kirjavaa varpumaastoa senkin edestä. Kalottireitin ulkopuolinen maasto ei toki ollut niin helppokulkuista, mitä kokematon luuli, mutta kyllä sitä pärjäsi.
Sanoisin, että jos Käsivarren erämaasta tai pidemmistä vaelluksista ei ole aiempaa kokemusta, on kalottireitti hyvä ottaa reitiksi. Sitä on helpompi kulkea ja siellä tapaa enemmän ihmisiä, joilta voi kysyä tarvittaessa apua.
Erämaa oli taas kerran opetus itselle myös siitä, kuinka nopeasti keli voi tunturissa vaihtui. Se on naps vaan, kun pilvet kerääntyy taivaalle ja hanat on auki. Taivasta kannattaa vilkuilla ja kysellä myös muilta retkeilijöiltä, että mikä on heidän uusin tieto ennusteesta.
Halti jäi meiltä tällä kertaa huiputtamatta, johtuen pitkälti alun reittivalinnasta. Helpoin ja ylivoimaisesti suosituin tapa käydä Haltilla on painella Halti Highwayta eli kalottireittiä suoraan piikkiin.
Ehkä palaan näihin maisemiin kuitenkin vielä joskus. Se voi olla vaikka yksinvaellus, jota aiemmin puntaroin. Toisaalta Eturepun tiimi tekee reissusta kun reissusta hyvän, joten eiköhän sitä toikkaroida täälläkin vielä kimpassa.
